Jaahas, jos sitä aloittaisi ihan puhtaalta pöydältä. Poistin blogistani vanhat kirjoitukset, jotka olivat jostain raskauden alkuajoilta. Siltä ajalta, kun en vielä tiennyt mitä tarkoittaa totaalinen ja yht'äkkinen elämänmuutos.

On tuo luonto aika fiksu; se on aika pitkän ajan antanut, jotta nainen pystyy rakastumaan vauvaansa, joka ei vielä tätä maailmaa ole nähnyt, mutta on kovasti tulossa. Silti se aika on mitätön ja liian lyhyt, koska teoria on ainakin näissä vauvajutuissa aivan eri asia kuin käytäntö. Kahlasin raskausaikana läpi lukemattomia vauvalehtia, luin netistä kymmeniä artikkeleita, kuuntelin synnyttäneitä naisia. Väittäisin, että aika paljon tietoa olin haalinut ja siten valmistautunut lapseni tuloon. Mutta sillä siunaamalla sekunnilla, kun käsittämätön kipu loppui ja ryppyinen tuimailmeinen poikani nostettiin rintojeni päälle, kaikki teoriatieto katosi päästäni ja olin aivan avuton. Siis että miten tässä nyt pitäisi toimia?

Maailmani mullistui sinä toukokuisena yönä ja sittemmin kaikki on keikahtanut ylösalaisin. Minulla on uusi alle 70 sentin mittainen pomo, joka huudollaan saa minut antamaan kaikkensa. Useimmiten. Joskus olen niin väsynyt, niin pirun väsynyt, etten vain jaksa. Menen tupakalle; "ole hetki siinä vielä, äiti tulee ihan kohta".  Huuto seuraa minua parvekkeelle ja poltan tupakkani tuntien käsittämätöntä syyllisyyttä. Miksi olen välillä niin uupunut? Missä se teoriatieto taas luuraa, enkö tunnista itseäni niistä vauvalehtien naisista, jotka kertovat masentuneensa synnytyksen jälkeen? Tämä väsymykseni nimittäin ei ole fyysistä, vaikken aivan kokonaista yötä ole saanut nukkua kuin pari kertaa tämän 3,5 kuukauden aikana. Silti poika nukkuu yönsä erinomaisesti useimmiten. Ihan vastasyntyneenäkin pidemmät unipätkät ajoittuivat yöhön. Yöunet hänellä ovat tällä hetkellä suunnilleen 10 tunnin mittaiset, yksi syöttö välissä suunnilleen klo 4-6 aikaan. Uupumukseni on kouristavaa ja kuristavaa yksinäisyyttä ja sitä tunnetta, että sama vuorokausi jatkuu päivästä toiseen. Kyllähän lisäunikin varmaan maistuisi minulle, mutta mieluummin ottaisin toimivan rakkaudentäyteisen parisuhteen ja enemmän ystäviä. Helpottaisiko ahdistus silloin?

Ehkä tämä blogi avaisi jotain lukkoja sisältäni. Jos vain jaksaisin kirjoittaa tänne. Olen jotenkin menettänyt itseni; on vain alati jyskäävä pyykkikone, pukluinen t-paita ja hampaaton hymy ja kujerrus. Kaksi jälkimmäistä sinänsä kyllä tekevät päivästä merkityksellisen. Mutta ei ole enää olemassa minua. En tunne enää itseäni eikä varmaan tunne kyllä kukaan muukaan. Jos tämän blogin avulla huomaisin olevani yhä olemassa ja edelleen minä itse, vaikka äidin vaativan roolin olen saanutkin/ottanutkin.