Löysin uuden tunteen pilkahduksen itsestäni pari päivää sitten. Seisoin yksin kaupungilla erään tavaratalon edessä ja noin metrin päässä minusta seisoi nuori nätti tyttö. Yht'äkkiä nuorehko mies tuli takaapäin halaamaan tyttöä keran pienen kukkapuskan. Ja siis minähän en ole romanttinen alkuunkaan, olen enemmänkin käytännöllinen ensin työ, sitten huvi-ihminen. Tuo tilanne kuitenkin kosketti jotenkin, se pariskunta oli niin rakastunut ja onnellinen. Tunsin miten inha kateuden aalto kävi lävitseni ja sydämessä tuntui tuskainen puristus.

Omassa parisuhteessani ei kyllä ole romantiikan häivääkään. Ei hellyyttä, ei kauniita sanoja. Seksielämä kuihtui jo raskausaikana, koska en ilmeisesti ollut erityisen viehättävä ison mahani kanssa. Synnytyksen jälkeen seksiä on ollut tasan kerran. Ei ole aikaa ja eikä paljon halujakaan. Nykyään lapsi menee jo niin aikaisin nukkumaan, että jos haluja riittäis, seksiä olis mahdollisuus harrastaa. Mutta ei vain kiinnosta. Ja seksiäkin enemmän kaipaan sellaista syvää kiintymystä ja pieniä rakkauden tekoja. Sitä, että mies silittäisi hiuksiani ohimennen tai sipaisisi olkapäätä. Me emme ole olleet koskaan sellainen tiivis yksikkö. Toivoin hartaasti, että kun vauva syntyy, meistä tulee ihan oikea toisiinsa sitoutunut onnellinen perhe. Että lapsen kasvaessa mentäisiin yhteisille lomareissuille jne...En tiedä mistä kaikista syistä tämä johtuu. Minne rakkaus meni? Olimmeko me alunperinkään mitenkään erityisen rakastuneita?

Asun tällä hetkellä eri paikkakunnalla mistä olen kotoisin. Ikävä äitiä ja muuta sukua on kova ja olenkin sanonut miehellni, että sitten kun opiskelut on ohi, haluan muuttaa takaisin kotikaupunkiini. Mies ei ole erityisen innoissaan, vaan tuntee pääkaupunkia kohtaa sitä vastenmielisyyttä, jota muualla usein tunnetaan. Jos meille tulisi ero, haluaisin muuttaa varmasti jo aiemmin, koska todennäköisesti saisin siirron koulusta. En tiedä sitten miten miehen ja pojan tapaamiset onnistuisivat.. Ääh, ahdistavia juttuja.

Olen tälläkin hetkellä äitini luona pojan kanssa, olen ollut jo pari viikkoa. Sunnuntaina mies tulee hakemaan ja palaan takaisin kotiin. Toisaalta pelottaa, miten arki alkaa taas rullaamaan siellä. Meillä ei taida olla mitenkään erityisen lämmin ilmapiiri kotona. Vaikka me emme riitele varsinaisesti, niin meidän keskustelut on sellaista nälvimistä, vittuilua ja huokailua. Ei jaksa puhua. Kotona on paha olla, kummallakin. Me ei olla pussattu moneen viikkoon. Oikea pitkä suudelma ollaan vaihdettu varmaan viimeksi 2 vuotta sitten. Kaipaan halausta, syliä, posken lämpöä, ihon tuoksua. En usko, että silti voisin pettää (ja kuka tällaista elefanttia edes viekkuunsa kelpuuttais), koska ei se ole aitoa hellyyttä. Mutta mikä tähän auttais?

Jaahas, jos sitä aloittaisi ihan puhtaalta pöydältä. Poistin blogistani vanhat kirjoitukset, jotka olivat jostain raskauden alkuajoilta. Siltä ajalta, kun en vielä tiennyt mitä tarkoittaa totaalinen ja yht'äkkinen elämänmuutos.

On tuo luonto aika fiksu; se on aika pitkän ajan antanut, jotta nainen pystyy rakastumaan vauvaansa, joka ei vielä tätä maailmaa ole nähnyt, mutta on kovasti tulossa. Silti se aika on mitätön ja liian lyhyt, koska teoria on ainakin näissä vauvajutuissa aivan eri asia kuin käytäntö. Kahlasin raskausaikana läpi lukemattomia vauvalehtia, luin netistä kymmeniä artikkeleita, kuuntelin synnyttäneitä naisia. Väittäisin, että aika paljon tietoa olin haalinut ja siten valmistautunut lapseni tuloon. Mutta sillä siunaamalla sekunnilla, kun käsittämätön kipu loppui ja ryppyinen tuimailmeinen poikani nostettiin rintojeni päälle, kaikki teoriatieto katosi päästäni ja olin aivan avuton. Siis että miten tässä nyt pitäisi toimia?

Maailmani mullistui sinä toukokuisena yönä ja sittemmin kaikki on keikahtanut ylösalaisin. Minulla on uusi alle 70 sentin mittainen pomo, joka huudollaan saa minut antamaan kaikkensa. Useimmiten. Joskus olen niin väsynyt, niin pirun väsynyt, etten vain jaksa. Menen tupakalle; "ole hetki siinä vielä, äiti tulee ihan kohta".  Huuto seuraa minua parvekkeelle ja poltan tupakkani tuntien käsittämätöntä syyllisyyttä. Miksi olen välillä niin uupunut? Missä se teoriatieto taas luuraa, enkö tunnista itseäni niistä vauvalehtien naisista, jotka kertovat masentuneensa synnytyksen jälkeen? Tämä väsymykseni nimittäin ei ole fyysistä, vaikken aivan kokonaista yötä ole saanut nukkua kuin pari kertaa tämän 3,5 kuukauden aikana. Silti poika nukkuu yönsä erinomaisesti useimmiten. Ihan vastasyntyneenäkin pidemmät unipätkät ajoittuivat yöhön. Yöunet hänellä ovat tällä hetkellä suunnilleen 10 tunnin mittaiset, yksi syöttö välissä suunnilleen klo 4-6 aikaan. Uupumukseni on kouristavaa ja kuristavaa yksinäisyyttä ja sitä tunnetta, että sama vuorokausi jatkuu päivästä toiseen. Kyllähän lisäunikin varmaan maistuisi minulle, mutta mieluummin ottaisin toimivan rakkaudentäyteisen parisuhteen ja enemmän ystäviä. Helpottaisiko ahdistus silloin?

Ehkä tämä blogi avaisi jotain lukkoja sisältäni. Jos vain jaksaisin kirjoittaa tänne. Olen jotenkin menettänyt itseni; on vain alati jyskäävä pyykkikone, pukluinen t-paita ja hampaaton hymy ja kujerrus. Kaksi jälkimmäistä sinänsä kyllä tekevät päivästä merkityksellisen. Mutta ei ole enää olemassa minua. En tunne enää itseäni eikä varmaan tunne kyllä kukaan muukaan. Jos tämän blogin avulla huomaisin olevani yhä olemassa ja edelleen minä itse, vaikka äidin vaativan roolin olen saanutkin/ottanutkin.